GALLERIA K | RAIMO JAATINEN | ARKKIENKELIN VARJO | 13.8. – 5.9.2021

Arkkienkelin varjo
jähmettynyt kaupungin ylle
kuin suuri ruostepilvi.
Miekan salamat läpäisevät sen
terävinä lankoina
joihin varikset tarttuvat.
Keskustori, posket lommolla, itkee kuravettä.
Lasten savu nousee tehtaanpiipusta
kärventyneiden korsien kostukkeeksi.
Laula, enkelivaris,
kohota karhea äänesi taivaaseen asti:
alttarin korva painautuu pilven päälle
ja vuotaa tuhkaa.
Eila Jaatinen (1952-2012)

Näyttelyn pääosan muodostaa installaatio, joka koostuu muutamasta metristä aitoa kapearaiteista rataa, radan päädystä kohoavista tikapuista ja puisesta enkeliveistoksesta.

Ratatyömaalla ovat työt pysähtyneet jo kauan sitten. On nähtävissä merkkejä siitä, että rataa on rakennettu vankityövoimalla ja kohden vankileiriä.

Installaatio ja muut näyttelyn teokset ovat yrityksiäni löytää kuvakieltä, jonka avulla voisi kertoa jotakin sotien, epädemokraattisten hallitusten, viholliskuvien ja ennakkoluulojen aiheuttamamasta suuresta inhimillisestä kärsimyksestä.

Koska näyttelyn perusasetelma on synkkä, ei ole ollut mahdollista kuvata asioita liian suoraan, vaan viitteiden ja symbolien kautta. Näin katsojalle jää vapautta luoda oma kertomuksensa näkemästään ja liittää siihen itse kuulemiaan, lukemiaan tai omakohtaisesti kokemiaan tarinoita.

Viittaukset kristilliseen traditioon ovat tarkoituksellisia, mutta teoksiani voi jokainen tulkita oman maailmankatsomuksensa mukaisesti. Katsojan näkökulma ratkaisee, onko kysymys uskonnollisesta taiteesta vai ei.

Elämän ankaruus, mutta myös orastava toivo vuorottelevat teosteni kuvamaailmassa. Radan varteen jäänyt siivetön ja kädetön enkeli ei ole voinut auttaa, mutta pysyy loppuun asti paikoillaan, osallistuen ihmisten kärsimykseen itseään säästämättä.

Toivottomuuden yöhön pilkahtaa pitkän odotuksen jälkeen jokunen parempaan tulevaisuuteen johdatteleva valonsäde.

Musta aurinko hohtaa himmeää valoa, suuria yhteiskunnallisia ongelmia aiheuttaneen ja sananvapautta rajoittaneen ideologian symbolit rapistuvat, ja kuoleman rata muuttuu taivaan korkeuksiin johtaviksi tikapuiksi.

Niitä pitkin loppuun uupuneet ihmisetkin pääsevät enkelien kanssa kohti uutta aamua, jolloin kärsimys vihdoin loppuu ja hartaasti odotettu vapaus koittaa. Radanvarren enkelikin voi palata omiensa joukkoon.

Koska valaissee kointähtönen
mua köyhää kerjääjää?
Koska päättyy matka yöllinen?
On yhä hämärää.
Taivaalle nostan yhtenään
katseeni kaipaavan.
Valoa jos en näekään,
sen tiedän loistavan.
Virsi 361

Jaakob lähti Beersebasta ja
kulki kohti Harrania.
Matkallaan hän jäi auringon
laskiessa yöksi erääseen paikkaan,
otti siltä paikalta päänalusekseen
kiven ja kävi makuulle.
Yöllä Jaakob näki unessa portaat,
jotka ulottuivat maasta taivaaseen,
ja Jumalan enkelit kulkivat niitä
ylös ja alas.
1. Moos. 28: 10-12

Arkkienkelin varjo
jähmettynyt kaupungin ylle
kuin suuri ruostepilvi.
Miekan salamat läpäisevät sen
terävinä lankoina
joihin varikset tarttuvat.
Keskustori, posket lommolla, itkee kuravettä.
Lasten savu nousee tehtaanpiipusta
kärventyneiden korsien kostukkeeksi.
Laula, enkelivaris,
kohota karhea äänesi taivaaseen asti:
alttarin korva painautuu pilven päälle
ja vuotaa tuhkaa.
Eila Jaatinen (1952-2012)

Näyttelyn pääosan muodostaa installaatio, joka koostuu muutamasta metristä aitoa kapearaiteista rataa, radan päädystä kohoavista tikapuista ja puisesta enkeliveistoksesta.

Ratatyömaalla ovat työt pysähtyneet jo kauan sitten. On nähtävissä merkkejä siitä, että rataa on rakennettu vankityövoimalla ja kohden vankileiriä.

Installaatio ja muut näyttelyn teokset ovat yrityksiäni löytää kuvakieltä, jonka avulla voisi kertoa jotakin sotien, epädemokraattisten hallitusten, viholliskuvien ja ennakkoluulojen aiheuttamamasta suuresta inhimillisestä kärsimyksestä.

Koska näyttelyn perusasetelma on synkkä, ei ole ollut mahdollista kuvata asioita liian suoraan, vaan viitteiden ja symbolien kautta. Näin katsojalle jää vapautta luoda oma kertomuksensa näkemästään ja liittää siihen itse kuulemiaan, lukemiaan tai omakohtaisesti kokemiaan tarinoita.

Viittaukset kristilliseen traditioon ovat tarkoituksellisia, mutta teoksiani voi jokainen tulkita oman maailmankatsomuksensa mukaisesti. Katsojan näkökulma ratkaisee, onko kysymys uskonnollisesta taiteesta vai ei.

Elämän ankaruus, mutta myös orastava toivo vuorottelevat teosteni kuvamaailmassa. Radan varteen jäänyt siivetön ja kädetön enkeli ei ole voinut auttaa, mutta pysyy loppuun asti paikoillaan, osallistuen ihmisten kärsimykseen itseään säästämättä.

Toivottomuuden yöhön pilkahtaa pitkän odotuksen jälkeen jokunen parempaan tulevaisuuteen johdatteleva valonsäde.

Musta aurinko hohtaa himmeää valoa, suuria yhteiskunnallisia ongelmia aiheuttaneen ja sananvapautta rajoittaneen ideologian symbolit rapistuvat, ja kuoleman rata muuttuu taivaan korkeuksiin johtaviksi tikapuiksi.

Niitä pitkin loppuun uupuneet ihmisetkin pääsevät enkelien kanssa kohti uutta aamua, jolloin kärsimys vihdoin loppuu ja hartaasti odotettu vapaus koittaa. Radanvarren enkelikin voi palata omiensa joukkoon.

Koska valaissee kointähtönen
mua köyhää kerjääjää?
Koska päättyy matka yöllinen?
On yhä hämärää.
Taivaalle nostan yhtenään
katseeni kaipaavan.
Valoa jos en näekään,
sen tiedän loistavan.
Virsi 361

Jaakob lähti Beersebasta ja
kulki kohti Harrania.
Matkallaan hän jäi auringon
laskiessa yöksi erääseen paikkaan,
otti siltä paikalta päänalusekseen
kiven ja kävi makuulle.
Yöllä Jaakob näki unessa portaat,
jotka ulottuivat maasta taivaaseen,
ja Jumalan enkelit kulkivat niitä
ylös ja alas.
1. Moos. 28: 10-12

Arkkienkelin varjo
jähmettynyt kaupungin ylle
kuin suuri ruostepilvi.
Miekan salamat läpäisevät sen
terävinä lankoina
joihin varikset tarttuvat.
Keskustori, posket lommolla, itkee kuravettä.
Lasten savu nousee tehtaanpiipusta
kärventyneiden korsien kostukkeeksi.
Laula, enkelivaris,
kohota karhea äänesi taivaaseen asti:
alttarin korva painautuu pilven päälle
ja vuotaa tuhkaa.
Eila Jaatinen (1952-2012)

Näyttelyn pääosan muodostaa installaatio, joka koostuu muutamasta metristä aitoa kapearaiteista rataa, radan päädystä kohoavista tikapuista ja puisesta enkeliveistoksesta.

Ratatyömaalla ovat työt pysähtyneet jo kauan sitten. On nähtävissä merkkejä siitä, että rataa on rakennettu vankityövoimalla ja kohden vankileiriä.

Installaatio ja muut näyttelyn teokset ovat yrityksiäni löytää kuvakieltä, jonka avulla voisi kertoa jotakin sotien, epädemokraattisten hallitusten, viholliskuvien ja ennakkoluulojen aiheuttamamasta suuresta inhimillisestä kärsimyksestä.

Koska näyttelyn perusasetelma on synkkä, ei ole ollut mahdollista kuvata asioita liian suoraan, vaan viitteiden ja symbolien kautta. Näin katsojalle jää vapautta luoda oma kertomuksensa näkemästään ja liittää siihen itse kuulemiaan, lukemiaan tai omakohtaisesti kokemiaan tarinoita.

Viittaukset kristilliseen traditioon ovat tarkoituksellisia, mutta teoksiani voi jokainen tulkita oman maailmankatsomuksensa mukaisesti. Katsojan näkökulma ratkaisee, onko kysymys uskonnollisesta taiteesta vai ei.

Elämän ankaruus, mutta myös orastava toivo vuorottelevat teosteni kuvamaailmassa. Radan varteen jäänyt siivetön ja kädetön enkeli ei ole voinut auttaa, mutta pysyy loppuun asti paikoillaan, osallistuen ihmisten kärsimykseen itseään säästämättä.

Toivottomuuden yöhön pilkahtaa pitkän odotuksen jälkeen jokunen parempaan tulevaisuuteen johdatteleva valonsäde.

Musta aurinko hohtaa himmeää valoa, suuria yhteiskunnallisia ongelmia aiheuttaneen ja sananvapautta rajoittaneen ideologian symbolit rapistuvat, ja kuoleman rata muuttuu taivaan korkeuksiin johtaviksi tikapuiksi.

Niitä pitkin loppuun uupuneet ihmisetkin pääsevät enkelien kanssa kohti uutta aamua, jolloin kärsimys vihdoin loppuu ja hartaasti odotettu vapaus koittaa. Radanvarren enkelikin voi palata omiensa joukkoon.

Koska valaissee kointähtönen
mua köyhää kerjääjää?
Koska päättyy matka yöllinen?
On yhä hämärää.
Taivaalle nostan yhtenään
katseeni kaipaavan.
Valoa jos en näekään,
sen tiedän loistavan.
Virsi 361

Jaakob lähti Beersebasta ja
kulki kohti Harrania.
Matkallaan hän jäi auringon
laskiessa yöksi erääseen paikkaan,
otti siltä paikalta päänalusekseen
kiven ja kävi makuulle.
Yöllä Jaakob näki unessa portaat,
jotka ulottuivat maasta taivaaseen,
ja Jumalan enkelit kulkivat niitä
ylös ja alas.
1. Moos. 28: 10-12